Paiskasin oven kiinni ja melkein juoksin ulos. Varaston nurkalla kompastuin johonkin ja lensin päistikkaa maahan.
- Oho, mihin sulla on noin kiire?
Nousen hitaasti istumaan ja pudistelen hiekkaa käsistäni. Kämmeniä kirveltää ja veri tahrii vaatteet. Ei oikeastaan satu, kiukuttaa vain.
- No kai mä nyt saan juosta kotoani jos haluan, sanon uhmakkaasti, vaikka suuttumukseni alkaa jo valua pois. Nostan katseen käsistäni hitaasti ylös miettien, pitäiskö pyytää anteeksi vai suoltaa kaikki mieleen tulevat solvaukset. Irvistän pää kallellaan tillittävälle koiralle joka kuolaa parhaillaan jalalleni, ja katseeni siirtyy sen hihnan toiseen päähän. -Kuka sä edes olet?
- Mä olen Matti, terve vaan, poika sanoo ojentaen kätensä ja kiskaisee minut samalla pystyyn. -Taidetaan olla naapureita, ainakin väliaikaisesti.
- Mitä tarkoittaa väliaikaisesti naapureita? katson Mattia tarkemmin ja yritän muistaa missä olen nähnyt hänet aiemmin.
- Asun tässä muutaman viikon, kun systeri miehineen lomailee etelän lämmössä, ja jonkun täytyy käyttää koiraa. Me eletään Napen kanssa villiä poikamieselämää, Matti virnistää rapsuttaen koiraa.

Seisoin bussipysäkillä ja katselin märässä asfaltissa kiiltäviä valoja. Ensimmäisen kerran pitkän kesän jälkeen tuntui syksyltä. Sade kasteli vaatteita hiljalleen, ja pimeys peitti alleen kodeissaan lauantai-iltaa viettävät ihmiset. Tuntui oudolta olla yksin ulkona, kuka hullu lähtisi kodin kutsuvasta lämmöstä tällaisena iltana.

Ilmeisesti en ollut ainoa hullu. Kuulin taakseni pysähtyneet askeleet ja epämääräisen niiskauksen. Kuka takanani sitten seisoikin, se oli niin hiljaa että unohdin pian kuulleeni mitään.
- Aika kaunis ilma.
Meinasin ravistella päätäni varmistaakseni, että ole vielä tajuissani ja jokseenkin järjissäni. Muistin kuitenkin  askeleet takanani, en ollutkaan yksin. Hetken jo luulin kuulevani ääniä.
- On joo, todella, vastasin ja käännyin katsomaan kuka puhuu. Joku poika huppu päässä, ei kukaan tuttu.
- Tykkään syksystä, kun on jo pimeää mutta ei kylmä. Talvi on liian kylmä yksin elettäväksi.
En tiennyt mitä vastata, joten olin vain hiljaa. Bussin valot tulivat näkyviin mutkan takaa. Katsoin niitä kuin jotain ihmeellistä, mutta aivan vierasta asiaa. En nostanut kättäni, ja bussi ajoi ohi heittäen vain kuravettä päällemme.

- Olisko toi ollut sun bussi?  tajuan kysyä pojalta kun putoan takaisin maailmaan.
- Esimerkiksi?
- Öö… Miten niin esimerkiksi?
- Ei se ollut mitenkään tärkeää, kotiin mä vaan olin menossa.
- Mulla on kuitenkin vähän märät vaatteet, taidan mennä kotiin lämpimään.
- Se on ehkä ihan järkevää.
- Tota. Haluaisitko tulla meille, ei tarttis sateessa odottaa seuraavaa bussia. Asun tossa, heilautin kättäni viereisen rivitalon suuntaan.
- No itse asiassa, mieluusti, poika vastasi hymyillen kevyesti. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta päätin olla hiljaa ja käännyin kotiin päin. Kävelin hitaasti ja katselin syrjäsilmällä vierelläni kävelevää poikaa. Se vihelteli itsekseen kädet taskuissa.

Tuikkivat silmät seurasivat, kun kaivoin avaimen taskusta ja avasin oven.
- Ole kuin kotonas.
- Kiitos. Toivottavasti kuitenkin vähän paremmin.
En taas tiennyt mitä sanoa, joten potkaisin kengät jaloistani ja kävelin keittiöön.
- Teetä tai kaakaoo tai jotain? kysyin ovensuuhun jääneeltä pojalta. - Ja mikä sun nimi on?
- Nimi on Elmeri ja "tai jotain" kuulostaa ihan hyvältä.
Naurahdin Elmerin sanoille ja kävelin ulkoa tulevassa valossa olohuoneeseen. Viittasin lattialla olevaan säkkituoliin.
- Ole hyvä ja istu.
Elmeri istui säkkituoliin ja istuin itse tyynylle. Katselin vieressäni istuvaa Elmeriä kelmeässä valoraidassa.

- Oletko sä asunut täällä kauan? Elmeri rikkoi pitkän hiljaisuuden.
- En mä tässä kauan, mutta näillä kulmilla aina.
- Sä sitten tunnet varmaan kaikki?
- No en oikeastaan, useimmat tietysti tiedän, mutta ei mulla kavereita niin hirveästi ole. Säkö oot uusi täällä?
- Joo. Tai oon mä nyt jos viikon täällä asunut, Elmeri virnisti ja sen silmät tuikahtivat suloisesti.


Kielen kanssa oon ihan hukassa, ja tää ei todellakaan oo kaikki tässä. Joskus vähemmän väsyneenä pitää miettiä asiaa uudestaan.

Sain vähän keräillä silmiä ja leuanpalasia maasta kun näin sen ekan kerran. Istuin bussipysäkillä lukemassa kirjaa, kun satuin vilkaisemaan taakseni pyörätielle. Ohitseni oli juuri rullaillut joku poika. Ihan tavallinen poika, reppu selässä ja rullaluistimet kädessä. Huomioni kiinnitti lähinnä se, miten ja millä poika liikkui. Se oli lonkkarilla, rennon tyylikkäästi potkutteli suojatielle ja tien toisella puolella alkavaan lähiöön. Katsoin perään suu auki ja teki mieli kertoa heti jollekin, ihan sama kenelle. Joku lonkuttaa täällä, tässä surkeassa tuppukylässä.

Kyllä tää tästä vielä joskus jatkuukin, kunhan saan edes jotenkin fiksun idean... ;D

Kassu sanoo (21:31):
Arvaa mitä näin tänään?
Heidi sanoo (21:31):
no? jonkun pojan? koiran? hevosen?
Kassu sanoo (21:33):
Pojan! Ja ihan törkeen hyvännäkösen!
Heidi sanoo (21:33):
oikeesti? missä?
Kassu sanoo (21:34):
No, en mä oikeastaan tiedä oliko se hyvännäkönen, näin sen vaan takaapäin ja se oli lonkkarilla.

Istuin röntgenin aulassa nojaten päätäni seinään. Avonaisesta telkkarista tuli joku keskusteluohjelma, muuten oli yllättävän hiljaista. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan ja uni painoi silmiä, vaikka oikeastaan minun olisi pitänyt olla koulussa. Kuulin lähestyvät askeleet ja avasin toisen silmäni. Viereeni tuli poika, joka kannatteli kättään epäluonnollisessa asennossa. Avasin toisenkin silmän ja katselin vaivihkaa kun poika otti oikealla kädellään lehden ja avasi sen polvelleen. Lehti luiskahti maahan, ja poika ähähti hiljaa.
- Hei oota mä voin nostaa sen sulle, tarjouduin ja nostin lehden takaisin pojan polvelle. Poika hymyili, mutta heitti lehden pois.
- Eipä siinä mitään mielenkiintoista olis ollut ja tippuu se kohta kuitenkin. Hymyilin epävarmasti takaisin enkä vastannut mitään.

- Mitä sun kädellä on? Kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
- En oikeastaan tiedä, tai siis tiedän sen, että otin eilen vähän kosketusta auton kanssa ja kädessä on jotain vikaa. Ajattelin että yön aikana helpottais, mutta tulin sit kuitenki näyttään.
- Auts.. Toivottavasti siinä ei oo mitään isompaa.
- Niin no en mä sitä, se on kuitenki vaan vasen käsi. Harmittaa vaan kun lauta meni poikki. Poika jäi katsomaan mietteliäänä tyhjyyteen. Päässäni surisi tuhat ajatusta ja kysymystä, mutta en saanut niistä yhtään ulos kun hoitaja tuli kutsumaan huoneeseen. Katsahdin ovelta vielä perääni, poika istui siinä samassa asennossa ja tuijotti ikkunasta ulos.

Argh, kuraa.

Paperissani oli vain otsikko "uni". Mieleeni ei tullut yhtään unta jonka haluaisin kertoa koko luokalle. Olin jo puoli tuntia vain pureskellut kynänpäätä. Hiltunen mulkoili minuun, mutta ei  vielä sanonut mitään. Yritin näyttää siltä, kuin miettisin vain seuraavaa sanaa. Näin joka yö samaa unta. Unessa olin yksin kotona, kun ala-asteen rehtori tuli huoneeseeni ja sulloi minut suureen säkkiin. Heräsin aina siihen tunteeseen, että yritän huutaa, mutta en saa henkeä.
-Viisitoista minuuttia.
Aloin äkkiä raapustaa unta ensimmäisestä mieleen juolahtavasta asiasta. Lyhyesti selitetyssä unessani tukehdun porkkanaan uimahallissa.

Aamu-usva nousi hiljaa järveltä kun sukelsin veteen. Muutama sorsa lähti uimaan kiireesti karkuun kun kauhoin kohti vastarantaa. Vesi oli niin kylmää, että teki mieli kääntyä rantaan ja juosta takaisin peiton alle. Ylpeys ei antanut periksi, ja uin tunnollisesti saaren ympäri ennen kuin palasin sisään aamupalalle.

Puraisin melonia ja irvistin. Koko naama oli tahmea kylmästä melonista, ja siemenet jäi hampaiden väliin. Istuin portailla meloninsiivu kädessä ja syljeksin siemeniä pitkin pihaa. Meloni oli hyvää, mutta mehu sotki koko naaman ja valui leuasta alas kaulaan. Yritin pyyhkiä suurimmat sotkut pois, mutta likaisilla käsillä en saanut itseäni yhtään siistimmäksi. Laskin kuoret rapulle ja pyyhin kasvoni paitaani.