Menneisyytensä vanki

Tallustelin selkä suorassa ympäristöäni katsellen. Ilmeettömien kasvojen takana nautin ihmisten tarkkailusta, kädet rikkinäisten lapasten sisällä syyhysivät päästä tutkimaan ihmisiä lähemmin. Penkomaan perhe-elämää, kaivamaan esiin suurimmat salaisuudet ja kirjoittamaan niitä muistiin totuutta sopivasti muovaten. Jos kuolisin äkillisesti, kaikki havaintoni tulisivat julki, ja ihmisten olisi mentävä itseensä ja ajateltava. Ajatteleminen on harvinaista, kaikilla on liian kiire siihen.

Löysin sopivan kohteen nopeasti. Vanha mies puiston penkillä. Huolellisesti toiseen suuntaan katsellen istahdin penkille ja kaivoin muistikirjan laukusta. Katselin salaa vastapäätä istuvaa miestä ja kirjoitin muutaman sanan muistiin. Nauroin itsekseni, ja tungin muistikirjan takaisin laukkuuni.

Nostin toisen jalan penkille ja aloin solmia kengännauhoja hitaasti. Solmin molempia kenkiä muutaman kerran, mutta vastapäätä istuva mies ei tuntunut huomaavan. Istuin hetken penkillä peukaloitani pyöritellen ja katselin vain.
- Ei ole helppoa, ei, penkillä istuva mies totesi piippu suupielessä roikkuen. Katsahdin ympärilleni,ei ketään missään. Mies vain tuijotti eteensä ja poltti piippua.

Sisään, ulos, sisään, ulos, lisää puruja. Mies istui kuin johonkin aikavääristymään vajonneena ja täytti piippuaan tasaisin väliajoin.
- Voi voi voi voi!
- Onko joku hätänä? Kysyin ihmetellen. Ei vastausta. Lasittuneet silmät ja savukiehkuroita pään ympärillä.
- On ilmoja pidellyt, sanoin hiukan kovemmalla äänellä. Ehkä Mies oli kuuro.
- Niin niin, Neuvostoliitto, aivan.
- Oletteko ollut sodassa? Ei reaktiota.

- Kyllä kiitos, mansikkahilloa.
- Otatko kermavaahtoa myös? Kysyin hiukan huvittuneena. Keskustelukumppanini oli selvästi hitusen eri ulottuvuudessa. En oikein tiennyt, mitä tehdä. Miten voi keskustella, jos toinen ei reagoi mitenkään? Keräsin itseni hitaasti, mutta nousin penkiltä ripeästi. Käännyin lähteäkseni, ei vieläkään reaktiota. Lähdin astelemaan leppoisasti eteenpäin. Käänsin katseeni eteenpäin, sulkien taakse jäävät kuvat visusti mieleeni.
- Pidä itses miehenä! kuului huuto takaani. Käännyin katsomaan, mutta mies oli jo vajonnut takaisin samaan asentoon ja ilmeeseen. Vain pieni kare suupielessä ja piipunsavu pään ympärillä.
- Hyvää päivänjatkoa! virnistin ja loikin iloisesti tieheni.