En ole aivan varma miksi, mutta on kovin angstiintunut olo.

Olin hevosen kanssa pitkästä aikaa tunnilla, ja meni oikein kivasti. Oli vähän sellainen "check in -tunti", kun itsellä on takana reilut kaksi kuukautta sairaslomaa. Rakas haltia kummini(myös valmentajaksi kutsutaan) sanoi jossain vaiheessa ihan selvästi niin, että olin ainoa joka kuuli, että oli ollut kovasti huolissaan nähtyään useamman kerran hevostani pysäytettävän seinään. Olin melko tyrmistynyt, tiesin toki että kahdella tytöllä(itseäni reilusti vanhemmalla) on ollut vaikeuksia hevoseni hallinnassa, mutta luulisi nyt saavan hevosen takaisin jos saa myös reippaampia askellajeja.

En kuitenkaan ehtinyt murehtia asiaa, kun keskityin nypeltämään väistöjä ympyrältä sisään ja ulos. Olin tyytyväinen saatuani kehuja istunnastani, joka oli parantunut pitkän ratsastamattoman ajan seurauksena. Venyttely olisi toki ihan suoravaa ihan normaaliaikanakin... Hevosessa on jotain pientä ratsastuksellista säätöä, mutta kuten sanottu, ei pidä haukata koko kakunpalaa kerralla. Kaiken kaikkiaan on ihme, että hevonen sopii avuille niinkin paljon, kun sairasloma-aikanani ratsastaneet ovat sekä keskenään että minuun verraten kovin erilaisia.

No, hevosen kanssa siis kaikki okein kivasti. En oikein ymmärrä mikä sitten tökkii, vaikka oikeastaan tiedän tasan mistä se tulee. Se on sitten eri asia miksi olo on mikä on. Olen ehkä liian riippuvainen tietynlaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, ja ilman sitä ei ole mikään kivaa. Ei sen tarvi olla suurta tai ihmeellistä, mutta ne muutama mukava sana tietyltä taholta tekee maailmasta kauniimman. Ähh.

Olen kyllä niin vaikea lapsi että huh huh.