Käskettiin kirjottaa niin huonosti kun osaa, ja mä kirjotin. Ja ne vielä sanoi, että tää on aivan loistava.

Makaan sängyllä ja tuijotan kattoon. Katossa on tumma sinitarraläiskä. Aurinko paistaa ikkunasta sisään, kadulla kävelee joku mummo. Minä sitten inhoan mummoja. Inhoan kaikkia. Sydämeni itkee verta, kukaan ei ymmärrä minua. Olen niin korviani myöten rakastunut rinnakkaisluokan Eliakseen. Eliaksella on niin syvän siniset silmät ja persikkainen iho. Eliaksen serkun tyttöystäväkin pelaa pesäpalloa. Elias on niin ihana. Eliaksella on maailman suloisimmat hymykuopat. Ja Elias on niin hyvä koulussa. Elias osaa kaiken. Elias pelaa jalkapalloa niin paljon paremmin kuin Michael Jackson. Elias on kyllä ärsyttävä. Eikö se voi tajuta että mä niin inhoan sitä. Se on kyllä niin täynnä itseään ettei sitä kukaan voi kestää. Luulee olevansa hyvännäköinen.

Mitä se isä on oikein ajatellut tätä taloa tehdessään. Tapetitkin on ihan vinossa, mun luovuus kärsii kun joudun asumaan tälläisessä kanalassa. Olo on kuin perunalla riisipellossa. Riisin viljely on kyllä yks maailman kymmenestä ihmeestä Tennispalatsin ja Ural -vuorten rinnalla. Ilmasto vaan kärsii ja kaikki punakorvalinnut kuolee, kun jotkut neekeerit jossain Persiassa viljelee riisiä. Siinä tulee niin paljon saasteita, etten ymmärrä, miksei ne voi syödä pitsaa ja hampurilaisia siinä missä muutkin ihmiset.

Ja mun varvastakin särkee niin paljon, että tuntuu kuin joku söisi kalapuikkoja lusikalla.

Joskus tuntuu että tää maailma vaan sammuttaa mun luovuuden liekin. Naps vain, kansi päälle ja liekki sammuu valon puutteessa. Eikö maailma voi tajuta, että mä ansaitsen parempaa. Joku vielä kehtaa sanoa länsimaisten nuorten olevan mukavuudenhaluisia, kun ei meille edes anneta niitä mukavuuksia mitä me tarvittais ihan perus elämiseen. Enkä mä edes ole mikään länsimainen kun asun ETELÄsuomessa.

Musta tuntuu, että aika pysähtyy, kun näen b-rapun Ilarin. Se on niin komea, että joku Elias on ihan lapsi sen rinnalla. Ilari ei vaan tajua että sen tulevaisuus on mun rinnalla. Ja sen tyttöystävä kaiken vähiten tajuaa. Mä en ikinä unohda niitä kertoja kun tapaan Ilarin portaissa.
- Hyvää päivää, herra Hakala, mä sanon vienosti hymyillen. - Kaunis ilma tänään, mä säteilen kuin vetelä puuro Ilarin jaloissa.
- Hyvää huomenta, neiti Piippola, Ilari sanoo nostaen käden lippaan. Sen kasvot on aina hymyttömämmät kuin hammashoitolan peili. Mä kuitenkin tiedän, mä siis niin tiedän, että se rakastaa mua syvällä sisimmässään enemmän kuin ketään ikinä.