Käskettiin kirjottaa niin huonosti kun osaa, ja mä kirjotin. Ja ne vielä sanoi, että tää on aivan loistava.
Makaan sängyllä ja tuijotan kattoon. Katossa on tumma sinitarraläiskä.
Aurinko paistaa ikkunasta sisään, kadulla kävelee joku mummo. Minä
sitten inhoan mummoja. Inhoan kaikkia. Sydämeni itkee verta, kukaan ei
ymmärrä minua. Olen niin korviani myöten rakastunut rinnakkaisluokan
Eliakseen. Eliaksella on niin syvän siniset silmät ja persikkainen iho.
Eliaksen serkun tyttöystäväkin pelaa pesäpalloa. Elias on niin ihana.
Eliaksella on maailman suloisimmat hymykuopat. Ja Elias on niin hyvä
koulussa. Elias osaa kaiken. Elias pelaa jalkapalloa niin paljon
paremmin kuin Michael Jackson. Elias on kyllä ärsyttävä. Eikö se voi
tajuta että mä niin inhoan sitä. Se on kyllä niin täynnä itseään ettei
sitä kukaan voi kestää. Luulee olevansa hyvännäköinen.
Mitä se isä on oikein ajatellut tätä taloa tehdessään. Tapetitkin on
ihan vinossa, mun luovuus kärsii kun joudun asumaan tälläisessä
kanalassa. Olo on kuin perunalla riisipellossa. Riisin viljely on kyllä
yks maailman kymmenestä ihmeestä Tennispalatsin ja Ural -vuorten
rinnalla. Ilmasto vaan kärsii ja kaikki punakorvalinnut kuolee, kun
jotkut neekeerit jossain Persiassa viljelee riisiä. Siinä tulee niin
paljon saasteita, etten ymmärrä, miksei ne voi syödä pitsaa ja
hampurilaisia siinä missä muutkin ihmiset.
Ja mun varvastakin särkee niin paljon, että tuntuu kuin joku söisi kalapuikkoja lusikalla.
Joskus tuntuu että tää maailma vaan sammuttaa mun luovuuden liekin.
Naps vain, kansi päälle ja liekki sammuu valon puutteessa. Eikö maailma
voi tajuta, että mä ansaitsen parempaa. Joku vielä kehtaa sanoa
länsimaisten nuorten olevan mukavuudenhaluisia, kun ei meille edes
anneta niitä mukavuuksia mitä me tarvittais ihan perus elämiseen. Enkä
mä edes ole mikään länsimainen kun asun ETELÄsuomessa.
Musta tuntuu, että aika pysähtyy, kun näen b-rapun Ilarin. Se on niin
komea, että joku Elias on ihan lapsi sen rinnalla. Ilari ei vaan tajua
että sen tulevaisuus on mun rinnalla. Ja sen tyttöystävä kaiken vähiten
tajuaa. Mä en ikinä unohda niitä kertoja kun tapaan Ilarin portaissa.
- Hyvää päivää, herra Hakala, mä sanon vienosti hymyillen. - Kaunis ilma tänään, mä säteilen kuin vetelä puuro Ilarin jaloissa.
- Hyvää huomenta, neiti Piippola, Ilari sanoo nostaen käden lippaan.
Sen kasvot on aina hymyttömämmät kuin hammashoitolan peili. Mä
kuitenkin tiedän, mä siis niin tiedän, että se rakastaa mua syvällä
sisimmässään enemmän kuin ketään ikinä.
perjantai, 7. maaliskuu 2008
Kommentit