Kaikki päässä pyörineet asiat pyörähti ylösalaisin ja täysin sekaisin tässä jokin aika sitten. En rekisteröinyt sen vaikutusta käytökseeni, ennen kuin lähdin muutenkin hitusen ärtyneenä maastoon ratsastamaan. Oli liukasta ja pimeää ja vähän lunta, taivas pilvessä ettei kuukaan valaissut. Äitini oli koiran kanssa alkumatkan mukana, koira ja hevonen tuli suhteellisen hyvin toimeen, vaikka koiran naru tuntui olevan koko ajan jaloissa.

Ravailin hiukan edellä ja tunnustelin hevosen mielenliikkeitä. Virtaa tuntui olevan. Jouduin palaamaan takaisin päin kun koira ei tietenkään hevosen kanssa samaa vauhtia kulje. Hevonen inhoaa edestakaisin pyörimistä suunnilleen eniten maailmassa, ja tuntui silloin jo aika ilmavalta. Käännyin takaisin päin ja jätin äidin ja koiran jälkeen. Äiti oli hermostunut kun annoin ihan vaistomaisesti ohjeet mitä tehdä jos hevonen on irti, ja vaikka keikkuisin kyydissäkin mutta hevonen määräisi tahdin.

Mietin jostain syystä ihan tosissani että kirjoittaisin viestin mitä haluan kuolemani jälkeen tehtävän. Totesin kuitenkin käytännössä itsemurhaksi viestin kirjoittamisen niin kuumana käyvään hevosen selässä, enkä edes omista sen ihmisen numeroa jolle olisin halunnut testamenttini osoittaa. Mietin kuitenkin hyvin tarkkaan mitä pitää sanoa ja kenelle, kuka tarvitsee erityishalit ja  keneltä pitää pyytää anteeksi kaikkea entistä.

Kuten olin äidille kertonut ja kuten hyvin kokemuksesta tiesin, hevonen nosti laukan haluttomasti ja kiemurteli ensin haluten lähinnä kääntyä kotiin. Tulevaa en kuitenkaan osannut ihan niin tarkkaan aavistaa. Vauhtia oli aika nopeasti melkoisen paljon, ja heti kun oli tasainen maa alla, tuli kunnon rodeopukit. Mikäs siinä, istuin kyydissä ja katselin kun takajalat vilahteli silmäkulmissa. Kiitän luojaani hevoseni palikkamaisesta tavasta pukittaa pää ylhäällä ja jalat yhtä korkealla.

Huomasin melkein pelkääväni, vaikka alla oli tuttu hevonen ja edessä tuttu tie. Jos en olisi tuntenut tietä ei olisi ehkä pelottanut niin, sillä en olisi tiennyt edessä olevasta risteyksestä. Muistan selvästi, miten sanoin hevoselle ääneen "Hei dorka, siinä on risteys". Ei se ehkä puheesta johtunut, kyllähän se hevonenkin tiesi missä ollaan, mutta risteyksessä hevonen kokosi vapaaehtoisesti kaiken voiman laukasta ylöspäin, ja kääntyi suunnilleen pennin päällä 90°.

Olin niin huojentunut turvallisesta risteyskäyttäytymisestä, että melkein viihdyin. Mietin hämärästi, etten ole ikinä mennyt hevosella niin kovaa, mutta istuin kuin nojatuolissa enkä edes tukenut ohjalla. Ei se mitään olisi kuitenkaan auttanut. Hevonen painui viimeisellä suoralla alas ja juoksi kuin riivattuna niin kovaa kun vaan pääsi. Se tuntui oikeastaan hienolta. Jos olisi ollut valoisaa, olisin nähnyt maiseman vilisevän ohi silmien. Näin kuitenkin vain lunta vasten kauhovat jalat ja tuulen tuivertaman harjan.

Hiukan ennen suoran loppua käväisi mielessäni ajatus, ettei hevonen pysähtyisi. Tulisihan se lopulta tallille, sikäli kun osaisi kääntyä risteyksistä, mutta jalat ei varmasti kestäisi sellaista. Istuin kuitenkin alas ja odotin hevosen nostavan päänsä vastalauseeksi. Jopa hiukan yllätyin, kun hevonen muutamassa askeleessa kokosi laukan alas ja melkein suoraan pysähdykseen. Mietin hetken vain kääntäväni kotiin päin, mutta hyppäsin sitten kuitenkin alas selästä. Heitin jalustimet kaulalle ja löysäsin vyötä, hevosen seistessä paikallaan lihakset väristen. Taputin kaulalle ja käännyin taluttamaan kotiin. Koko matkan tallille sain harppoa hevosen vierellä kovempaa kuin olisin jaksanut, mutta en viitsinyt yrittää tapella vauhtia hitaammaksi. Katselin vain ylpeänä, miten voi joku olla komea kävellessään reippaasti ja ryhdikkäästi. Tallille päästessä oli hiki vain ratsastajalla. Sykkeellä mennään, eihän tää ole mikään homolenkki.

Kerroin asiasta myöhemmin siskolleni, joka leimasin minut heti aivan hulluksi. On normaalia joskus laukata täysillä maastossa, mutta ei yleensä ihan noin pimeällä. Ehkä kuolen vielä ratsastusonnettomuudessa, mutta olenpahan hyvässä seurassa. Ja niin kauan kun säilyy hengissä, se tyhjentää pään kaikelta maalliselta.