Seisoin bussipysäkillä ja katselin märässä asfaltissa kiiltäviä valoja. Ensimmäisen kerran pitkän kesän jälkeen tuntui syksyltä. Sade kasteli vaatteita hiljalleen, ja pimeys peitti alleen kodeissaan lauantai-iltaa viettävät ihmiset. Tuntui oudolta olla yksin ulkona, kuka hullu lähtisi kodin kutsuvasta lämmöstä tällaisena iltana.

Ilmeisesti en ollut ainoa hullu. Kuulin taakseni pysähtyneet askeleet ja epämääräisen niiskauksen. Kuka takanani sitten seisoikin, se oli niin hiljaa että unohdin pian kuulleeni mitään.
- Aika kaunis ilma.
Meinasin ravistella päätäni varmistaakseni, että ole vielä tajuissani ja jokseenkin järjissäni. Muistin kuitenkin  askeleet takanani, en ollutkaan yksin. Hetken jo luulin kuulevani ääniä.
- On joo, todella, vastasin ja käännyin katsomaan kuka puhuu. Joku poika huppu päässä, ei kukaan tuttu.
- Tykkään syksystä, kun on jo pimeää mutta ei kylmä. Talvi on liian kylmä yksin elettäväksi.
En tiennyt mitä vastata, joten olin vain hiljaa. Bussin valot tulivat näkyviin mutkan takaa. Katsoin niitä kuin jotain ihmeellistä, mutta aivan vierasta asiaa. En nostanut kättäni, ja bussi ajoi ohi heittäen vain kuravettä päällemme.

- Olisko toi ollut sun bussi?  tajuan kysyä pojalta kun putoan takaisin maailmaan.
- Esimerkiksi?
- Öö… Miten niin esimerkiksi?
- Ei se ollut mitenkään tärkeää, kotiin mä vaan olin menossa.
- Mulla on kuitenkin vähän märät vaatteet, taidan mennä kotiin lämpimään.
- Se on ehkä ihan järkevää.
- Tota. Haluaisitko tulla meille, ei tarttis sateessa odottaa seuraavaa bussia. Asun tossa, heilautin kättäni viereisen rivitalon suuntaan.
- No itse asiassa, mieluusti, poika vastasi hymyillen kevyesti. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta päätin olla hiljaa ja käännyin kotiin päin. Kävelin hitaasti ja katselin syrjäsilmällä vierelläni kävelevää poikaa. Se vihelteli itsekseen kädet taskuissa.

Tuikkivat silmät seurasivat, kun kaivoin avaimen taskusta ja avasin oven.
- Ole kuin kotonas.
- Kiitos. Toivottavasti kuitenkin vähän paremmin.
En taas tiennyt mitä sanoa, joten potkaisin kengät jaloistani ja kävelin keittiöön.
- Teetä tai kaakaoo tai jotain? kysyin ovensuuhun jääneeltä pojalta. - Ja mikä sun nimi on?
- Nimi on Elmeri ja "tai jotain" kuulostaa ihan hyvältä.
Naurahdin Elmerin sanoille ja kävelin ulkoa tulevassa valossa olohuoneeseen. Viittasin lattialla olevaan säkkituoliin.
- Ole hyvä ja istu.
Elmeri istui säkkituoliin ja istuin itse tyynylle. Katselin vieressäni istuvaa Elmeriä kelmeässä valoraidassa.

- Oletko sä asunut täällä kauan? Elmeri rikkoi pitkän hiljaisuuden.
- En mä tässä kauan, mutta näillä kulmilla aina.
- Sä sitten tunnet varmaan kaikki?
- No en oikeastaan, useimmat tietysti tiedän, mutta ei mulla kavereita niin hirveästi ole. Säkö oot uusi täällä?
- Joo. Tai oon mä nyt jos viikon täällä asunut, Elmeri virnisti ja sen silmät tuikahtivat suloisesti.


Kielen kanssa oon ihan hukassa, ja tää ei todellakaan oo kaikki tässä. Joskus vähemmän väsyneenä pitää miettiä asiaa uudestaan.