Sain vähän keräillä silmiä ja leuanpalasia maasta kun näin sen ekan kerran. Istuin bussipysäkillä lukemassa kirjaa, kun satuin vilkaisemaan taakseni pyörätielle. Ohitseni oli juuri rullaillut joku poika. Ihan tavallinen poika, reppu selässä ja rullaluistimet kädessä. Huomioni kiinnitti lähinnä se, miten ja millä poika liikkui. Se oli lonkkarilla, rennon tyylikkäästi potkutteli suojatielle ja tien toisella puolella alkavaan lähiöön. Katsoin perään suu auki ja teki mieli kertoa heti jollekin, ihan sama kenelle. Joku lonkuttaa täällä, tässä surkeassa tuppukylässä.

Kyllä tää tästä vielä joskus jatkuukin, kunhan saan edes jotenkin fiksun idean... ;D

Kassu sanoo (21:31):
Arvaa mitä näin tänään?
Heidi sanoo (21:31):
no? jonkun pojan? koiran? hevosen?
Kassu sanoo (21:33):
Pojan! Ja ihan törkeen hyvännäkösen!
Heidi sanoo (21:33):
oikeesti? missä?
Kassu sanoo (21:34):
No, en mä oikeastaan tiedä oliko se hyvännäkönen, näin sen vaan takaapäin ja se oli lonkkarilla.

Istuin röntgenin aulassa nojaten päätäni seinään. Avonaisesta telkkarista tuli joku keskusteluohjelma, muuten oli yllättävän hiljaista. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan ja uni painoi silmiä, vaikka oikeastaan minun olisi pitänyt olla koulussa. Kuulin lähestyvät askeleet ja avasin toisen silmäni. Viereeni tuli poika, joka kannatteli kättään epäluonnollisessa asennossa. Avasin toisenkin silmän ja katselin vaivihkaa kun poika otti oikealla kädellään lehden ja avasi sen polvelleen. Lehti luiskahti maahan, ja poika ähähti hiljaa.
- Hei oota mä voin nostaa sen sulle, tarjouduin ja nostin lehden takaisin pojan polvelle. Poika hymyili, mutta heitti lehden pois.
- Eipä siinä mitään mielenkiintoista olis ollut ja tippuu se kohta kuitenkin. Hymyilin epävarmasti takaisin enkä vastannut mitään.

- Mitä sun kädellä on? Kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
- En oikeastaan tiedä, tai siis tiedän sen, että otin eilen vähän kosketusta auton kanssa ja kädessä on jotain vikaa. Ajattelin että yön aikana helpottais, mutta tulin sit kuitenki näyttään.
- Auts.. Toivottavasti siinä ei oo mitään isompaa.
- Niin no en mä sitä, se on kuitenki vaan vasen käsi. Harmittaa vaan kun lauta meni poikki. Poika jäi katsomaan mietteliäänä tyhjyyteen. Päässäni surisi tuhat ajatusta ja kysymystä, mutta en saanut niistä yhtään ulos kun hoitaja tuli kutsumaan huoneeseen. Katsahdin ovelta vielä perääni, poika istui siinä samassa asennossa ja tuijotti ikkunasta ulos.

Argh, kuraa.